Hölmöläisten uusi uljas vihreä kulta – Kuinka myimme tuulen ja tuhosimme korven tekoälyn tieltä

 

Hölmöläisten uusi uljas vihreä kulta – Kuinka myimme tuulen ja tuhosimme korven tekoälyn tieltä

Muistatteko vielä vanhat sadut hölmöläisistä? Niistä veijareista, jotka kantoivat säkillä valoa pimeään pirttiin ja katkaisivat puunoksan siltä puolelta, jolla itse istuivat? Meistä suomalaisista on pitkään tuntunut siltä, että nuo tarinat ovat vain muinaista kansanperinnettä. Mutta ei hätää – olemme nimittäin onnistuneet päivittämään hölmöläisyyden suoraan 2020-luvun globaaliin talous- ja ympäristöpolitiikkaan. Nykyään emme vain kanna valoa säkeissä, vaan annamme ulkomaisten miljonäärien kantaa meidän tuulemme, metsämme ja sähkömme suoraan rajojen yli. Samalla itse seisomme kypärä päässä tutkimassa, tuliko haravointijätteestä varmasti täytettyä oikea viranomaislomake.

Otetaanpa katsaus tähän suomalaiseen menestystarinaan puhtaiden faktojen ja numeroiden valossa.

Lukujen valossa: Kun tuuli puhaltaa ranskaksi ja saksaksi

Suomen puhtailla ja koskemattomilla vaaroilla, kankailla ja metsämailla pyörii tällä hetkellä peräti 2 013 toiminnassa olevaa tuulivoimalaa. Niiden yhteenlaskettu kokonaiskapasiteetti on huimat 9 535 megawattia. Se on paljon sähköä se. Mutta kuka tämän tanssin oikein maksaa ja ennen kaikkea – kuka kerää lipputulot?

Tässä kohtaa hölmöläishattu asettuu tukevasti suomalaisen päättäjän päähän. Suomen tuulivoimakapasiteetista on nimittäin ulkomaalaisessa omistuksessa peräti 52–60 prosenttia. Yli puolet suomalaisesta tuulesta on siis ulkoistettu kansainvälisille sijoittajille. Kun katsot ulos ikkunasta ja näet puun latvojen heiluvan, voit hyvällä omallatunnolla miettiä, että tuo puuska oli suoraan ranskalaisen Neoenin (joka hallitsee 7,1 % siivua), saksalaisen wpd Europen (4,8 %) tai Aquila Capitalin (2,6 %) omaisuutta. Kotimaiset toimijat yrittävät vikistä siellä seitsemän prosentin tietämillä mukana, kun isot pojat Euroopan rahamarkkinoilta ovat tulleet meille näyttämään, miten liiketoimintaa harjoitetaan.

Tavallinen korvenraivaaja saattaisi tässä kohtaa ajatella, että "no, tuleepa ainakin verotuloja Suomeen!" Istuahan alas, ota kuppi kylmää kahvia ja hengitä syvään.

Virallisten tilinpäätösselvitysten mukaan Suomessa toimivien tuulivoimayhtiöiden taloudellinen tilanne on tällä hetkellä suorastaan uhkaavan surkea. Ne tekevät kymmenien tai jopa yli sadan miljoonan euron nettotappioita alhaisen sähkön hintatason ja korkojen takia. Virallisen totuuden mukaan ulkomaiset sijoittajat siis suorastaan tekevät meille hyväntekeväisyyttä ja pumppaavat omia rahojaan tänne pitääkseen tappiolliset suomalaiset tytäryhtiönsä pystyssä. Me melkein säälimme heitä!

Mutta sitten on se toinen näkökulma, jota kriitikot ja luontojärjestöt kuiskuttelevat. Sitä kutsutaan kansainväliseksi verosuunnitteluksi. Homma toimii kuin junan vessa: Suomeen perustettu hankeyhtiö tekee kirjanpidollisesti vuodesta toiseen pyöreää nollatulosta, jolloin Suomen valtiolle ei tarvitse maksaa senttiäkään 20 prosentin yhteisöveroa. Miten se tulos saadaan nollaan? No tietenkin siten, että yhtiö ottaa emoyhtiöltään – joka sattumalta sijaitsee vaikkapa Luxemburgissa – erittäin korkeakorkoista sisäistä lainaa. Suomesta kertyneet tulot maksetaan "korkoina" suoraan veroparatiiseihin, ja Suomen yhtiön tilikirjaan jää vain mustaa viivaa ja tyhjä lompakko.

Mitä suomalaiselle jää käteen? No, saahan kunta sentään kiinteistöveroa (noin 30 000 – 45 000 euroa per mylly vuodessa) ja joku onnellinen maanomistaja saa maanvuokraa. Sillä rahalla voikin sitten ostaa särkylääkkeitä siihen päänsärkyyn, jonka myllyjen matalataajuinen humina ja vilkkuvat valot aiheuttavat.

Kahden jalkapallokentän kokoinen "pieni raivaus"

Mutta ei se mitään, jos rahat menevätkin ohi suun, sillä mehän teemme tämän kaiken Luonnon vuoksi, eikö niin? Varjellaan maapalloa ilmastonmuutokselta! Katsotaanpa, miten tämä luonnon varjelu käytännössä tapahtuu.

Yhden ainoan maalle rakennettavan tuulivoimalan tieltä joudutaan raivaamaan puustoa ja tuhoamaan luontoa keskimäärin 2–3 hehtaaria. Se vastaa noin kahden tai kolmen jalkapallokentän kokoista aluetta. Ja jos lasketaan mukaan ne massiiviset kantaverkkolinjat ja sähköasemat, joita näiden monsterimyllyjen kytkeminen vaatii, puhutaan usein 5–8 hehtaarista per voimala.

Jotta jättimäiset, yli 80-metriset lavat ja sadat tonnit painavat betonijärkäleet saadaan rahdattua keskelle koskemattomia korpimetsiä, sinne tarvitaan tiet. Eikä mitä tahansa metsäpolkuja, vaan järeitä, vähintään 5–6 metriä leveitä huoltoteitä. Kun otetaan huomioon se, että puiden raivausleveys tien molemmin puolin on usein 12–20 metriä – jotta erikoiskuljetukset mahtuvat kääntymään – huomaamme, että olemme pirstoneet yhtenäiset metsäalueemme ja erämaamme valtavaksi teollisuusalueeksi. Susi, karhu ja petolinnut voivat vain ihmetellä, kun ennen niin rauhallinen mustikkametsä näyttää nyt Helsinki-Vantaan kiitotieltä.

Paperilla luontoarvoja syynätään viranomaisten toimesta niin, että kynä sauhuaa. On lakisääteiset YVA-menettelyt (Ympäristövaikutusten arviointi), joissa konsultit konttaavat mättäillä laskemassa liito-oravan papanoita ja kuuntelemassa lepakoita. Jos löytyy merikotkan pesä, ELY-keskus vetää liinat kiinni. Mutta kun nämä kriteerit on kikkailtu täyteen ja rakennuspäätöksen leima on saatu paperiin, byrokraatti sulkee kansionsa. Itse rakennusvaiheessa talous, tehokkuus ja aikataulut ajavat paikallisen luonnon ohi niin että heilahtaa. Kyseessä on siis valtiotason hienostunut kaksoisstandardi: tutkitaan tarkasti, jotta voidaan tuhota tehokkaasti.

Datakeskusbuumi: Kun suomalainen sähkö muuttuu ulkomaiseksi "pilveksi"

Ja minne se kaikki saksalaisten ja ranskalaisten myllyjen jauhama "vihreä ja halpa" sähkö sitten oikein ohjataan? No tietenkin seuraavaan suomalaiseen hölmöläisinnovaatioon: datakeskuksiin.

Suomi elää parhaillaan aivan käsittämätöntä datakeskusbuumia. Maassa on toiminnassa jo noin 35–40 teollisen mittakaavan datakeskusta (siis sellaista järeää, yli yhden megawatin laitosta). Jos mukaan lasketaan kaikki pienemmät palvelinsalit, määrä nousee yli sadankahdenkymmenen. Eikä tässä vielä kaikki! Elinkeinoelämän keskusliiton mukaan Suomeen puuhaataan parhaillaan peräti 145 uutta datakeskushanketta.

Ja kuka omistaa nämä bittitehtaat, jotka imevät sähköä kuin pesukone pikkuhousuja? Tässä kohtaa voitte taas korjata hölmöläishattunne asentoa: markkinoiden datakapasiteetista ja jätti-investoinneista arviolta 80–90 prosenttia on ulkomaalaisten suuryritysten hallussa. Kaikki kaikkein suurimmat, niin sanotut hyperscale-luokan monsterikeskukset ovat globaalien tekniikkajättien omaisuutta. Siellä ne ovat: Google Haminassa, Microsoft rakentamassa omia jättikenttiään Espooseen, Kirkkonummelle ja Vihtiin, Equinix Helsingissä ja venäläistaustainen, nykyisin kyproslainen Nebius Mäntsälässä.

Meillä suomalaisilla on tässä jaossa se perinteinen rooli. Kotimaiset toimijat operoivat kyllä pienempiä konesaleja, mutta megawateissa mitattuna suomalaiset ovat vain vuokralaisia omalla maallaan. Me tarjoamme viileän ilmaston, vakaan sähköverkon ja halpaa energiaa, jotta amerikkalaiset ja monikansalliset miljardöörit voivat pyörittää tekoälyjään ja tallentaa kissojen videoita "pilveen". Onneksi Suojelupoliisikin on jo herännyt tarkkailemaan näitä, sillä onhan se kiva huomata vähän myöhässä, että puolet maan kriittisestä infrasta on ulkomailla.

Jalkapallokenttiä puskutraktorilla – "Ensin hakataan, sitten kysytään"

Jos tuulivoimalat pirstalovat luontoa pitkin ja poikin tieverkostoillaan, niin datakeskus tekee jotain aivan muuta: se tuhoaa luonnon sataprosenttisesti, kerralla ja lopullisesti asvaltin ja betonin alle.

Yhden normaalin suuren konesalin tieltä raivataan keskimäärin 20–60 hehtaaria yhtenäistä metsää. Se vastaa noin 30–85 jalkapallokenttää. Esimerkiksi Microsoftin tontti Espoon Hepokorvenkalliossa haukkasi 28 hehtaaria ja Google osti Haminasta yli 56 hehtaaria lisämaata. Näiltä alueilta kuoritaan kaikki kallioon asti. Siellä missä ennen kasvoi mustikkaa ja kuusia, seisoo nyt harmaa betonikuutio ja piikkilanka-aita.

Mutta uusi tekoälybuumi on vienyt tämän maankäytön aivan uusiin sfääreihin. Sijoittajat eivät enää pyydä, vaan he ottavat. Esimerkiksi Suomen Luonnonsuojeluliitto nosti esiin aivan uskomattoman esimerkin Muhokselta: Google oli mennyt ja päräyttänyt yli 300 hehtaaria metsää nurin uuden jättikeskuksensa alta. Ja mikä parasta – viranomaisilla heräsi vahva epäily, että tämä tehtiin täysin ennenaikaisesti ja laittomasti ennen kuin lakisääteinen YVA-ympäristöarviointi oli edes valmistunut!

Koska kansainvälisillä jäteillä on kiire saada palvelinkapasiteettia tekoälybuumin tarpeisiin, ne ottavat tietoisen riskin ja aloittavat maansiirtotyöt mahdollisimman aikaisin. Suurin porsaanreikä on ollut se, että Suomen nykyinen laki ei ole pysynyt tämän mittakaavan perässä. Laistamme on puuttunut tehokkaat, miljoonaluokan taloudelliset rangaistukset. Jos paikallisen ekosysteemin tuhoamisesta etukäteen saa vain nimelliset sakot, se ei ole rangaistus – se on globaalille jätille pelkkä liiketoiminnan kulu. Vasta nyt eduskunnassa on herännyt suoranainen paniikki, ja lakeja yritetään kiristää hätäisesti, kun digitaalisen siirtymän todelliset luontovaikutukset ovat paljastuneet.

Sähkölasku ja hätäjarrut: Sinä maksat, tekoäly rouskuttaa

Entäpä sitten ne resurssit? Datakeskukset tarvitsevat toimiakseen sähköä ja vettä. Suomessa meitä sentään suojelee kylmä ilmasto; täällä keskukset jäähdytetään pääosin ilmalla, joten hanastasi tuskin vesi loppuu. Mutta katsotaanpa sitä sähköä.

Yksi ainoa Microsoftin rakentama 200 megawatin jättikeskus kuluttaa sähköä saman verran kuin koko Turun kaupungin kaikki kotitaloudet yhteensä. Kun maahan puuhaataan kymmeniä ja taas kymmeniä uusia hankkeita, sähkön tuotanto ei meinaa pysyä perässä. Tästä syystä kantaverkkoyhtiö Fingrid ja asiantuntijat ovat jo varoittaneet, että pörssisähkön hinta saattaa kokea melkoisia hintapiikkejä ja nousupaineita, kun ulkomaiset tekoälyt rouskuttavat energiaa kilpaa tavallisen kansalaisen kanssa.

Tilanne on niin herkkä, että työ- ja elinkeinoministeriössä on valmisteltu lakiehdotusta, jolla suuret datakeskukset siirrettäisiin sähköliittymäjonon loppupäähän, jotta varmistettaisiin, että virta riittää ensisijaisesti suomalaisten kotien lämmitykseen. No, lohdutuksena meille on lupailtu, että konesalien hukkalämpö voidaan johtaa kaukolämpöverkkoon. Voimme siis tulevaisuudessa lämmittää asuntomme sillä energialla, joka syntyy, kun amerikkalainen tekoäly generoi internetiin kuvia koirista ajamassa polkupyörällä. Suomalaista tehokkuutta parhaimmillaan!

Samaan aikaan tavallisen suomalaisen arjessa...

Ja tässä on tämän hölmöläisyyden huipentuma, se todellinen yhteiskunnallinen kirsikka kakun päällä.

Sillä välin kun kansainvälinen suurpääoma ostaa satojen hehtaarien metsäalueita, ajaa puskutraktoreilla lakien yli ja imee sähköverkostamme kokonaisten kaupunkien verran virtaa, sinun – kyllä, juuri sinun, tavallinen suomalainen veronmaksaja – on noudatettava ympäristönsuojeluohjeita sellaisella mikroskooppisella tarkkuudella, että heikompaa hirvittää.

Sinä seisot siellä vesisateessa lajittelemassa roskia seitsemään eri astiaan. Älä vain laita muovikantta väärään laatikkoon! Sinä mietit syyllisyyden taakka harteillasi, uskallatko polttaa saunan pesässä kaksi kalikkaa kuivaa koivua, vai tuleeko sieltä naapuruston pienhiukkasvahti ja ilmoittaa sinusta ELY-keskukseen. Sinä ajat katsastuksesta hylätyllä autolla, koska sen päästöarvot heittivät milligramman murto-osan sallitusta, ja maksat hampaat irvessä polttoaineveroja ja kierrätysmaksuja jokaisesta elämäsi osa-alueesta.

Meitä opetetaan säästämään sähköä, sammuttamaan valot tyhjistä huoneista ja pesemään pyykkiä vain keskellä yötä, jotta "pelastamme ilmaston". Samaan aikaan naapurikuntaan nousee 40 hehtaarin betonijärkäle, joka vetää sähköä suoraan kantaverkosta megawattikaupalla, jotta joku Kaliforniassa voi ladata uuden filtterin kasvoilleen.

Tämä on se uusi suomalainen hölmöläissatu. Me annamme luontomme raaka-aineeksi, otamme vastaan paikallisen luontokadon, maksamme kohonneet sähkölaskut ja maisemallisen tuhon. Mutta hei – me teemme sen mielellämme, kunhan vain saamme viedä ne meidän tyhjät jugurttipurkkimme oikein huuhdeltuina muovinkeräykseen. Koska säännöt ovat sääntöjä – ainakin meille tavallisille hölmöläisille.

Kalajoen kuusi viikkoa: Kun heinäkuun valitus kohtaa tiedotteen hurmoksen

 

Kalajoki – Pohjolan Riviera, jossa hiekka on hienoa, aurinko paistaa (joskus) ja yrittäjän vuosi kestää tarkalleen kuusi viikkoa.

Jos kysyt asiaa Visit Kalajoen virallisilta tiedottajilta, matkailuelinkeinolla pyyhkii loistavasti. Tuoreimmat tiedotteet suorastaan sädehtivät lukuja: kesä–elokuun maksullisiin yöpymisiin kirjattiin huikea kahden prosentin kasvu, ja lukema kipusi 234 100 yöpymiseen. Säästä viis, täällä puhalletaan yhteen hiileen ja katse on visusti tulevaisuudessa sekä Marinan uuden vierasvenesataman kansainvälisessä loistossa!

Mutta jos astut ulos tiedote-kuplasta ja kysyt asiasta Hiekkasärkillä vuosia tuskailleelta yrittäjältä, vastaus on hieman… maanläheisempi. Särkillä lapun luukulle laittaneet yrittäjät tiivistävät tunnelman lyhyesti: ”Särkillä oli mahdotonta toimia yrittäjänä”. Paikalliset asukkaat välttelevät Särkkiä kuin ruttoa, ja alueen ja keskustan välillä ammottaa syvempi kuilu kuin syksyisessä hiekkadyynissä.

Tervetuloa Kalajoen matematiikan oppitunnille, jossa Excel-taulukko näyttää siltä, että se on saanut vakavan sydänkohtauksen keskellä kesää.

Kalajokisen yrittäjän kalenteri (eli 12 kuukauden vuoristorata)

Virallisesti Kalajoella ravaa kaksi miljoonaa kävijää vuodessa, ja virallisia yöpymisiäkin raavit kasaan reilut 250 000. Mutta katsotaanpa, miten se yrittäjän taskuun valuva todellisuus jakautuu, kun hiekanjyvät lasketaan yrittäjän oman, tarkan kokemuksen mukaan:

• Tammikuu (2 %) & Helmikuu (2 %): Särkillä vallitsee täydellinen kosminen hiljaisuus. Tuuli ulvoo tyhjillä terasseilla. Ainoa elonmerkki on lumiaura ja muutama eksynyt hiihtäjä. Yrittäjä miettii, voisiko hiekkaa myydä talvikunnossapitoon.

• Maaliskuu (3 %) & Huhtikuu (3 %): Aurinko alkaa pilkistää, mutta matkailijat loistavat yhä poissaolollaan. Yrittäjän lompakossa näkyy valoa, mutta se johtuu vain siitä, että se on tyhjä.

• Toukokuu (4 %): Ensimmäiset mökkiläiset saapuvat haravoimaan ja ihmettelemään talven tuhoja. Toivo herää, mutta kassakone pysyy vielä tiukasti horroksessa.

• Kesäkuu (8 %): Juhannus! Kalajoen virallinen heräämisjuhla. Särkkien alue täyttyy hetkeksi nuorisosta, joka tuo mukanaan paljon melua mutta melko vähän ostovoimaa – ellei yrityksesi sitten myy pelkkää halpaa lonkeroa ja särkylääkkeitä.

• HEINÄKUU (61 %): THE SESONKI. Kaikki sielut ja ruumiit pakataan 13 000 vuodepaikkaan. Alueella on yhtäkkiä yli 100 000 yöpyjää. Yrittäjä tekee töitä 26 tuntia vuorokaudessa. Kahvia kuluu enemmän kuin bensiiniä kasitielle. Facebook täyttyy Sangria-lasien äärellä kirjoitetuista valituksista, kun jonotusaika vessaan ylittää kriittisen rajan. Tämän kuukauden aikana on ansaittava talven vuokrat, sähkölaskut ja yrittäjän mielenterveys.

• Elokuu (9 %): Koulu alkaa, ja ranta tyhjenee sekunnissa. Jäljelle jäävät vain urheimmat kotimaiset motoristit ja loppukesän tapahtumien sitkeimmät sissit. Romahdus heinäkuusta on jyrkempi kuin Syötteen laskettelurinne.

• Syyskuu (3 %): Venetsialaiset tuovat hetkellisen ilotulituksen ja valonpilkahduksen, jonka jälkeen Särkät kääritään takaisin talviverhoihin.

• Lokakuu (2 %), Marraskuu (2 %) & Joulukuu (2 %): Pimeys laskeutuu. Tiedotteissa puhutaan ”ympärivuotisesta vetovoimasta” ja ”pyörämatkailun kehittämisestä”, mutta yrittäjä tietää, että ainoa pyörä tähän aikaan vuodesta on se, joka pyörii hänen omassa päässään, kun hän miettii seuraavan kesän selviytymisstrategiaa.

Poikkeus joka vahvistaa säännön

Tässä karussa kuuden viikon selviytymistaistelussa on vain yksi voittaja, joka ei tunne vuodenaikoja: Kasitien varressa nököttävä ABC-asema.

Kun muualla Särkillä yrittäjä rukoilee heinäkuun helteitä, ABC porskuttaa tasaisesti läpi vuoden, koska suomalainen autoilija tarvitsee noutopöytää ja vessaa satoi tai paistoi, oli tammikuu tai heinäkuu. Samaan aikaan matkailun pr-koneisto kiillottaa Marinaa ja visioi kansainvälisiä matkailijavirtoja naapurimaista.

Mutta hei – plusmerkkisellä mennään, ainakin jos uskoo tiedotetta! Ja jos ei muuta, niin ainakin siellä hiekkadyynien välissä puhalletaan tiukasti yhteen hiileen… tai ainakin puhalletaan sormiin, jotta ne pysyvät lämpiminä tammikuun kahden prosentin kohdalla.

Kahden kerroksen väkeä: Miksi navetta on metsäkatoa, mutta datakeskus ei?

 

Suomen ilmastopäästöjen osuus koko maailman kasvihuonekaasupäästöistä on noin 0,1 prosenttia (eli noin 1 promille tai tarkemmin laskentatavasta riippuen noin 0,08–0,13 %). Suomen vuotuiset päästöt ovat noin 35–40 miljoonaa hiilidioksiditonnia (MtCO2-ekv.), mikä on globaalissa mittakaavassa hyvin pieni määrä ja mahtuu usein suuren päästäjämaan mittausvirheen marginaaliin.

EU:n ennallistamisasetus (asetus (EU) 2024/1991) on Euroopan unionin laajuinen säädös, jonka tavoitteena on pysäyttää luontokato ja parantaa heikentyneiden ekosysteemien tilaa. Asetus astui voimaan 18. elokuuta 2024, ja se velvoittaa jäsenmaita palauttamaan luontoa lähemmäs alkuperäistä tilaansa asteittain vuoteen 2050 mennessä

Keskeiset tavoitteet ja aikataulu

• Yleistavoite: Ennallistamistoimia on toteutettava vuoteen 2030 mennessä vähintään 20 prosentilla EU:n maa- ja merialueista, ja vuoteen 2050 mennessä kaikissa ennallistamisen tarpeessa olevissa ekosysteemeissä.

• Luontotyypit: Direktiivien suojeluksessa olevien heikentyneiden luontotyyppien pinta-alasta on ennallistettava 30 % vuoteen 2030, 60 % vuoteen 2040 ja 90 % vuoteen 2050 mennessä.

• Toimenpiteet: Vaikka kyseessä on ennallistamisasetus, se velvoittaa myös muuhun luonnon tilan parantamiseen ja sen heikentymisen estämiseen.

Kansallinen toimeenpano Suomessa

Asetus antaa yleiset raamit, mutta jäsenvaltiot saavat päättää itse, millaisilla kansallisilla toimilla tavoitteisiin pyritään

Suomalaiset ovat päättäneeet, että asertuksen toteutus tehdään Suomessa näin:

Kahden kerroksen väkeä: Miksi navetta on metsäkatoa, mutta datakeskus ei?

Suomen maaseudulla ja globaalissa sääntelyssä eletään tällä hetkellä paradoksien aikaa. Samaan aikaan kun suomalainen perhetila kohtaa ennennäkemättömän tiukat vaatimukset toimintansa kehittämisessä, kansainväliset teknologiajätit raivaavat tilaa massiivisille investoinneilleen huomattavasti joustavammin. Tämä asettaa elintarviketuotannon ja digitaalisen infrastruktuurin täysin eriarvoiseen asemaan.

Maatalouden puristus: Kun navetan laajennus pysähtyy säädöksiin

EU:n metsäkatoasetuksen (EUDR) perusperiaate on ehdoton: 31. joulukuuta 2020 jälkeen tapahtunutta metsän muuttamista maatalouskäyttöön pidetään metsäkatona. Koska nauta ja maito kuuluvat asetuksen sääntelemilhin hyödykkeisiin, tällaisella raivatulla alueella tuotetut tuotteet menettävät markkinakelpoisuutensa EU:ssa.

Tämä johti käytännössä siihen, että jo vuonna 2023 nautojaan varten navettaa laajentava tila ei voinut kaataa edes pientä metsälänttiä rakennuksen tieltä ilman riskiä siitä, että tilan maito tai liha tulkittaisiin myyntikelvottomiksi. Metsän muuttaminen laidunmaaksi tai rakennuspohjaksi on maataloudelle de facto kiellettyä, mikä sitoo tuottajien kädet oman elinkeinonsa kehittämisessä.

Teknologiajätit ja sadat hehtaarit metsää

Sääntelyn ankaruus näyttäytyy erikoisessa valossa, kun katse käännetään teollisuuteen ja digitaaliseen infrastruktuuriin. Esimerkiksi teknologiajätti Google osti loppuvuodesta 2024 Metsähallitukselta noin 1 400 hehtaaria maata Kajaanista ja Muhokselta datakeskushankkeitaan varten.

Vaikka hankealueet ovat suurelta osin metsätalousmaata, teollisuusrakentaminen ei kuulu EU:n metsäkatoasetuksen piiriin, sillä asetus on rajattu nimenomaan maatalouden laajentumisesta johtuvan metsäkadon estämiseen. Lisäksi syyskuussa 2026 Suomen Luonnonsuojeluliitto jätti vireillepanopyynnön epäillen yhtiön tehneen alueilla satojen hehtaarien laittomia ennakkohakkuita kesken olevien ympäristövaikutusten arviointien (YVA) ja voimassa olevien rakennuskieltojen aikana. Google itse on kiistänyt väitteet ja ilmoittanut toimineensa metsälain mukaisesti. Viranomaiset selvittävät parhaillaan tilannetta.

Onko tämä oikein?

Kysymys asetelman oikeudenmukaisuudesta on polttava. Tilanne herättää perusteltua kritiikkiä siitä, miten sääntely kohtelee eri toimijoita:

• Eri säännöt maankäytölle: Jos ruoantuottaja kaataa hehtaarin metsää eläinsuojan tai laitumen laajentamiseksi, seurauksena on elinkeinon vaarantava markkinakielto. Jos taas globaali suuryritys varaa tuhansia hehtaareita maata datakeskuksille, sitä juhlistetaan taloudellisena jättipottina, eikä toimintaa rajoiteta samanlaisella globaalilla tuote-eväyksellä.

• Huoltovarmuus vs. digitaalinen kasvu: Sääntelymekanismit asettavat tiukimmat esteet paikalliselle elintarviketuotannolle, vaikka kyseessä on yhteiskunnan kriittisin huoltovarmuustekijä.

Tasapainon löytäminen globaalien luontotavoitteiden, paikallisen maatalouden elinvoimaisuuden ja teollisten investointien välillä on yksi tämän vuosikymmenen suurimmista poliittisista haasteista. Nykyisellään sääntelyn paine tuntuu jakautuvan epätasaisesti niille, jotka tuottavat jokapäiväisen ruokamme.

Tervetuloa Suomi-yhtiön omaperäiseen bisnesmalliin!

 

Humoristinen näkemys Suomi-yhtiön omaperäisestä bisnesmallista.

Tervetuloa Suomi-yhtiön omaperäiseen bisnesmalliin! Maahanmuutto maksaa suomalaisille veronmaksajille 9.2 miljardia euroa vuodessa.

Kuvitellaanpa hetki, että Suomi Oy on yritys, jonka hallituksessa istuvat sulassa sovussa niin poliitikot, Elinkeinoelämän keskusliitto kuin ammattijärjestötkin. Tämän yhtiön talousstrategia on vähintäänkin luova, ja sen pääperiaatteet näyttävät toimivan seuraavasti:

1. Rahoitusratkaisu: ”Laitetaan luottokortti vinkumaan”
Kun tavallinen yritys miettii, miten saada tulot ja menot tasan, Suomi Oy:n johtoporras on keksinyt helpomman tien. Jos kassa ammottaa tyhjyyttään, ratkaisu on yksinkertainen: haetaan maailmalta vähän lisää velkaa! Ajatuksena tuntuu olevan, että tulevaisuuden veronmaksajat – ketä he sitten ovatkaan – kuittaavat laskun kyllä joskus. Eihän miljardin tai parin lisälaina tunnu missään, kun kyseessä on ”investointi tulevaisuuteen”.

2. Tuotto-odotukset: ”Ostetaan kalliilla, saadaan yllätyksiä”
Kun investointipankkiirit ottavat velkaa, he odottavat saavansa rahoilleen korkeaa tuottoa. Suomi Oy:n investointistrategia maahanmuuton suhteen on kuitenkin astetta jännittävämpi. Veronmaksajien miljardeilla ostetaan paketti, jonka sisältö paljastuu vasta matkan varrella:

• Sosiaaliturvan suurkuluttajat: Järjestelmä on rakennettu niin houkuttelevaksi, että Kelan tiskistä muodostuu monelle se ensimmäinen ja pysyvin työpaikka. Osaajapulan sijaan saatiinkin tehokkaasti täytettyä toimeentulotukijonot.

• Vankiloiden uudet asukkaat: Suomi Oy:n hotellitasoiset vankilat ovat osoittautuneet menestykseksi – ne vetävät puoleensa kansainvälisiä vieraita niin tehokkaasti, että tilat loppuvat kesken. Rikollisuuden ja turvattomuuden lisääntyminen kuitataan hallituksen kokouksessa ”sopeutumisvaikeuksina”, ja vastaukseksi suunnitellaan tietenkin vankilapaikkojen vuokraamista ulkomailta – lisävelalla, kuinkas muutenkaan!

3. Hallituksen yhtenäisyys: ”Kaikkien suosikkiharrastus”
Vaikka puolueet yleensä riitelevät kaikesta, tästä strategiasta löytyy yllättävän laaja yhteisymmärrys. Ainoastaan perussuomalaiset vastustaa tätä kehitystä, mutta eivät voi yksin asialle mitään.

• Vasemmisto ja Vihreät sekä SDP näkevät tässä mahdollisuuden toteuttaa maailmanlaajuista hyväntekeväisyyttä Suomen valtion piikkiin.

• Oikeisto ja etujärjestöt taas toivovat salaa, että kun maahan tuodaan tarpeeksi väkeä, saadaan vihdoin yrityksiin halpatyövoimaa – vaikka suuri osa päätyisikin suoraan veronmaksajien elätettäväksi.

Lopputuloksena on tilanne, jossa suomalainen veronmaksaja istuu kotonaan lukittujen ovien takana ihmettelemässä, minne hänen rahansa katosivat ja miksi naapuruston turvattomuus on ainoa asia, joka kasvaa samaa tahtia valtionvelan kanssa. Mutta ei hätää – Suomi Oy:n johto vakuuttaa, että seuraava velkaerä korjaa varmasti kaiken!

Suomen Yle ja Viron ERR: Daavid ja Goljat

 

Suomen Yle ja Viron ERR: Daavid ja Goljat – paitsi että Goljatilla on kultainen luottokortti ja Daavid yrittää tehdä tv-viihdettä kahvinkeittimen budjetilla.

Jos Suomen Yleisradio ja Viron ERR laitettaisiin samaan kehään, kyseessä ei olisi reilu urheiluottelu. Se olisi tilanne, jossa toinen osapuoli saapuu paikalle omalla yksityiskoneellaan ja toinen liftaa paikalle toivoen, että joku suostuu maksamaan bussilipun.

Rahoitus: Miljonääri-Yle vs. Viikonloppubudjetilla elävä ERR

Suomen Yle ui rahassa kuin Roope Ankka. Vuonna 2026 Ylen budjetti on huikeat 548 miljoonaa euroa. Suomalaiset maksavat tämän iloisesti (tai vähemmän iloisesti) Yle-verona suoraan palkkapussistaan. Ylen budjettia säädellään eduskunnassa asti, ja kun poliitikot päättävät "leikata" Yleltä, se tarkoittaa yleensä vain sitä, että rahavirran kasvu hidastuu sen sijaan, että se räjähtäisi käsiin. Yle Areena on niin kallis ja hieno digitaalinen palatsi, että Netflixiäkin hirvittää.

Samaan aikaan Suomenlahden eteläpuolella Viron ERR pyörittää koko sirkustaan noin 56–58 miljoonalla eurolla. Kyllä, luit oikein. Ylen pelkkä säästöohjelma tai parin vuoden digihankinta voisi nielaista koko Viron yleisradion vuosibudjetin. ERR ei saa omaa veroa, vaan se joutuu joka vuosi lakki kourassa pyytämään rahaa Viron valtion yleisestä budjetista. Kun Virossa leikataan, ERR:n toimistolla sammutetaan valot ja toimittajat alkavat kirjoittaa uutisia kynttilänvalossa.

Henkilöstö: Ylen armeija vastaan ERR:n partiojoukko

Ylen leivissä on noin 2 700 vakituista työntekijää ja kokonaisuudessaan yli 3 000 henkilötyövuotta. Ylen Pasilan studioilla on niin paljon väkeä, että siellä voisi perustaa oman pienen itsenäisen valtion. Jos Ylellä tarvitaan haastatteluun valomies, äänimies, tuottaja, assistentti, some-vastaava ja maskeeraaja, paikalle saapuu pakettiautollinen väkeä.

Viron ERR:ssä taas työskentelee vain noin 1 070 henkeä. ERR:n toimittaja onkin todellinen supersankari: sama henkilö todennäköisesti kuvaa jutun, haastattelee itseään, leikkaa videon, juontaa radiouutiset, keittää kahvit ja lukee iltasadun venäjänkielisellä ETV+:lla. Resurssipula tekee virolaisista tehokkaita – ERR tekee kolmea tv-kanavaa ja viittä radiokanavaa porukalla, joka Ylellä vastaisi suurin piirtein yhtä alueellista toimitusta ja urheilutoimituksen kahvirinkiä.

Johtajien palkat: Maritin miljoonafiilis vs. Erikin arki

Ylen uuden toimitusjohtajan Marit af Björkestenin palkkakuitti on suorastaan majesteettinen: 26 000 euroa kuukaudessa. Päälle tulevat tietenkin autoedut, puhelinedut ja bonukset, joilla voisi ostaa pienen saaren Saaristomereltä. Ylen johtajan kuukausipalkalla voisi maksaa Virossa kokonaisen uutistoimituksen viikkopalkat.

ERR:n pääjohtaja Erik Roose taas edustaa virolaista talouskuria. Hänen tarkkaa palkkaansa ei huudella julkisesti, mutta Viron julkisen sektorin mittapuulla se pyörii jossain 6 000 – 8 000 euron välimaastossa. Suomessa tuolla summalla saa Yleltä ehkä keskitason päällikön, joka vastaa siitä, että Areenan tekstitykset ovat oikealla fontilla. Virossa sillä johdetaan koko valtakunnan mediaa.

Ohjelmisto: Suuria draamoja vs. kekseliästä säästöä

Kun Yle päättää tehdä uuden sarjan, se rakentaa historiallisen lavastuksen, palkkaa puolet Suomen näyttelijäliitosta ja kuvaa kalliilla kameroilla Lapissa. Tuloksena on laadukasta pohjoismaista noir-draamaa, joka maksaa miljoonia.

Kun ERR haluaa tehdä viihdettä, he laittavat kaksi virolaista julkkista istumaan studioon, antavat heille kupillisen sikuriakahvia ja käskevät heitä puhumaan politiikkaa. Ja katsojat rakastavat sitä! ERR:n oma suoratoistopalvelu Jupiter yrittää parhaansa mukaan kilpailla Areenan kanssa, mutta budjettierojen vuoksi Jupiter näyttää välillä siltä, että se on koodattu talkootyönä Tallinnan teknillisessä yliopistossa (vaikka se todellisuudessa toimiikin yllättävän hyvin!).

Lopputulos: Kumpi voittaa?

Suomen Yle on kuin luksusluokan Rolls-Royce: se on kallis, se kuluttaa älyttömästi rahaa, siinä on hierovat istuimet ja jokaiselle renkaalle on oma mekaanikko.

Viron ERR taas on kuin luotettava, vanha Skoda: se käynnistyy pakkasella, se maksoi vähän, sen korjaa taskuveitsellä, ja se vie perille täsmälleen samaan paikkaan kuin naapurin miljoona-auto – joskus jopa nopeammin, koska matkalla ei tarvitse pitää niin monta palaveria.

---

Paikkana on Ylen suuri ja kliinisen valkoinen neuvotteluhuone ”Visio 2030”, jossa on ergonomiset designtuolit ja pöydällä kolmea eri lajia luomupähkinöitä.

---

Kohtaus: Kun Yle ja ERR kohtaavat neuvottelupöydässä

Paikalla:

• Marit af Björkesten (Yle): Ylen toimitusjohtaja. Vaatetettu italialaiseen mittatilausvillapaitaan, kädessään 26 000 euron kuukausipalkalla ostettu älylaite, joka mittaa hänen stressitasojaan.

• Erik Roose (ERR): Viron yleisradion pääjohtaja. Yllä hieman kulunut tviiditakki, kädessään vihko ja lyijykynä, koska tabletti jäi kotiin (latausjohto oli rikki eikä budjetissa ollut momenttia uudelle).

• Ylen avustajajoukko: Kolme strategiakonsulttia, kaksi tekoälyasiantuntijaa, yksi vastuullisuusjohtaja ja maskeeraaja, joka varmistaa, ettei Maritin otsa kiiltäisi kriisinäkymien edessä.

---

Marit: (huokaisee dramaattisesti ja ottaa kulauksen kauramaitolataestaan)
Erik, ystäväni. Meillä on Ylellä aivan järkyttävä kriisi. Eduskunta jäädytti indeksikorotuksemme. Joudumme tulemaan toimeen vaivaisella 548 miljoonalla eurolla. Minun piti irtisanoa kaksi tekoälyllä toimivaa kahvikonetta. Miten te selviätte tästä globaalista mediakriisistä?

Erik: (pyörittää lyijykynää sormissaan ja katsoo pähkinäkippoa miettien, voisiko ottaa loput taskuunsa evääksi)
Joo, meilläkin oli budjettikeskustelu Tallinnassa. Valtio leikkasi meiltä taas. Ensi vuoden budjetti on 56 miljoonaa.

Marit: (kauhistuu, painaa kätensä rintakehälleen)
56 miljoonaa euroa säästöjä?! Luoja paratkoon! Miten te pystytte toimimaan, kun teiltä viedään noin valtava summa? Mistä te leikkaatte sen?

Erik: Ei, Marit. Se ei ole säästösumma. Se on meidän koko vuosibudjettimme. Sillä pyöritetään kolme tv-kanavaa, viisi radiota ja Jupiter-suoratoistopalvelu.

(Ylen neuvotteluhuoneeseen laskeutuu syvä, jäätävä hiljaisuus. Yksi strategiakonsultti pudottaa iPadinsa lattialle. Vastuullisuusjohtaja alkaa hyperventiloida.)

Marit: (räpyttelee silmiään)
Anteeksi… mitä? 56 miljoonaa? Meidän pelkkä Yle Areenan viikoittainen palvelinpäivitys ja visuaalisen ilmeen brändityöryhmän seminaari maksaa tuon verran. Miten te teette uutisia tuolla summalla?

Erik: No, se on helppoa. Meillä on uutistoimituksessa sellainen järjestelmä, että kun uutisankkuri lukee iltauutiset tv:ssä, hän pitää samalla jalallaan kiinni radiomikrofonin telineestä, jotta sama ääni menee suorana Vikerraadioon. Säästää sähköä ja henkilöstökuluja.

Marit: Mutta entä taustatukijoukot? Entä ketterän kehityksen valmentajat? Entä diversiteettikonsultit? Ketkä teillä fasilitoivat workshopit, joissa pohditaan nuorten aikuisten tavoittamista TikTokissa?

Erik: Meillä on TikTok-vastaavana 19-vuotias kesätyöntekijä Toomas. Hänelle maksetaan tonni kuussa ja liput Weekend-festivaaleille. Hän tekee videot omalla puhelimellaan samalla kun ajaa ERR:n lähetysautoa. Lähetysautomme on muuten vuoden 2004 Volkswagen Sharan, jossa on teipillä kiinnitetty satelliittilautanen katolla.

Marit: (hieroen ohimoitaan)
Tämä on kiehtovaa… niin primitiivistä, mutta kiehtovaa. Entä teidän suuret draamatuotannot? Meillä on tulossa uusi 12-osainen sairaalasarja, jossa jokainen lavaste on rakennettu kierrätettävästä hampusta ja pääosan esittäjälle lennetään terapeutti Islannista asti. Maksaa noin 8 miljoonaa.

Erik: Me tehtiin viime vuonna historiallinen suursarja. Budjetti oli satatuhatta euroa ja laatikollinen virolaista ruisleipää. Lavasteeksi saatiin lupa kuvata Tallinnan vanhassa kaupungissa ilmaiseksi, kunhan näyttelijät lupasivat siivota kadut kuvausten jälkeen. Pääosan esittäjä käytti omia vaatteitaan. Katsojaluvut olivat 60 % Viron väestöstä.

Marit: (katsoo konsulttejaan epäuskoisesti)
Onko tämä edes laillista? Voiko mediaa tehdä ilman 40 hengen välikättä ja kuutta eri johtoryhmän hyväksyntää?

Erik: Voi. Mutta kuule Marit, minulla olisi sinulle ehdotus. Koska teillä on tuo budjettikriisi ja teillä on jäljellä vain ne 548 miljoonaa… Voisitteko ostaa meiltä yhdellä miljoonalla puolet meidän Jupiter-palvelun koodista? Sillä rahalla me voitaisiin ostaa ETV2:lle uusi studiokamera. Nykyistä pitää lyödä kylkeen aina ennen sääennustetta, että värit toimivat.

Marit: (huokaisee helpotuksesta)
Miljoona? Se on taskurahaa! Laitetaan se menemään ”Kansainvälisen solidaarisuuden ja naapurisuhteiden kehittämisen innovaatiorahastosta”. Otan heti huomenna tämän puheeksi meidän kolmen eri hallituksen valiokunnassa, ja jos saamme asiaa varten perustetun työryhmän raportin valmiiksi ensi syksynä, voimme tehdä päätöksen vuoden 2027 kolmannella neljänneksellä!

Erik: (katsoo kelloaan, nousee ylös ja ottaa pähkinät pöydältä)
Kuulostaa hyvältä. Minä lähdenkin tästä kävelemään kohti Länsisatamaa. Jos ehdin viiden laivaan, saan lipun kympin halvemmalla. ERR:n talousosasto ei muuten korvaa tätä matkaa.

Viron ERR:n ulkomaankirjeenvaihtajien verkosto on journalismin vastine ihmeelle, jossa viidellä leivällä ja kahdella kalalla ruokittiin koko kansa. Siinä missä Ylellä on kirjeenvaihtajia Washingtonissa, Brysselissä, Lontoossa, Berliinissä, Aasiassa ja Lähi-idässä – sekä tietenkin kaikilla näillä omat kuvausryhmät ja studiot – ERR hoitaa saman homman suurin piirtein kahdella ihmisellä, älypuhelimella ja parilla Ryanairin halpalennolla.

Tässä ovat ne viralliset (ja vähemmän viralliset) salaisuudet sille, miten ERR:n ulkomaantoimitus pyörii pyhällä hengellä ja virolaisella sisulla:

1. Kahden hengen maailmanvalloitus (Washington ja Brysseli)

ERR:llä on perinteisesti ollut tasan kaksi vakituista, kokopäiväistä ulkomaankirjeenvaihtajaa omalla palkkalistallaan: yksi Washingtonissa ja yksi Brysselissä.

• Washingtonin kirjeenvaihtaja hoitaa yksin koko Amerikan mantereen. Kun Yhdysvaltain presidentti pitää lehdistötilaisuuden, ERR:n toimittaja kuvaa sen, raportoi siitä suoraan radioon, kirjoittaa tekstin nettiin ja juontaa iltauutisten inserts-osuuden. Jos Etelä-Amerikassa tapahtuu jotain, sama toimittaja katsoo karttaa, huokaa, ja alkaa referoida paikallismediaa Washingtonin keittiöstään käsin.

• Brysselin kirjeenvaihtaja taas omistaa koko Euroopan. Hän raportoi EU:n huippukokouksista, Naton liikehdinnästä, Ranskan vaaleista ja Italian tulvista. Ylen Brysselin-toimittaja voi keskittyä analyysiin, koska taustalla on iso tiimi, mutta ERR:n toimittaja juoksee käytävää pitkin mikrofoni kädessä ja yrittää ehtiä samaan aikaan kolmeen eri tiedotustilaisuuteen.

2. "Reppujournalismi" eli kuvaaja on ylellisyyttä

Ylen ulkomaanraporteissa kuva on aina vakaa, valaistus täydellinen ja ääni kristallinkirkas, koska mukana on ammattikuvaaja (ja joskus äänittäjä).

ERR:n kirjeenvaihtaja on modernin reppujournalismin (virolaisittain seljakotiajakirjandus) mestari. Matkavarustukseen kuuluu puhelin, mikrofoni, pieni jalusta ja hyvä tuuri. Jos näet ETV:n uutisissa kuvaa, jossa Washingtonin kirjeenvaihtaja raportoi Valkoisen talon edustalta ja kuva hieman tärisee, syynä ei ole maanjäristys. Syynä on se, että toimittaja pitää jalustaa pystyssä vasemmalla jalallaan samalla kun oikea käsi pitelee mikrofonia ja silmät seuraavat, ettei kukaan varasta hänen reppuaan kadulta.

3. Sukulaiset ja virolaiset diasporat hyötykäyttöön

Kun maailmalla tapahtuu jotain suursotaa tai katastrofia alueella, jossa ERR:llä ei ole omaa ihmistä (eli kaikkialla Washingtonin ja Brysselin ulkopuolella), ERR ottaa käyttöön salaisen aseensa: ulkomaanvirolaiset.

Jos Tokiossa on maanjäristys, ERR ei lennätä sinne ketään. He soittavat Tokiossa asuvalle virolaiselle kielenopettajalle tai vaihto-oppilaalle Skypen välityksellä. ”Hei Jaan, oletko elossa? Hienoa, olet suorassa lähetyksessä ETV:llä viiden minuutun kuluttua, kerro miltä siellä näyttää!” Tästä syystä virolaiset uutiset tuntuvat usein siltä kuin koko maailma olisi täynnä virolaisia, jotka vain sattumalta ovat aina tapahtumien keskipisteessä.

4. Baltian maiden pyhä allianssi

Kun resurssit loppuvat kesken, ERR kääntyy etelän naapureidensa puoleen. Viron (ERR), Latvian (LTV) ja Liettuan (LRT) julkisen palvelun medioilla on solidaarisuussopimus. Jos Latvian toimittaja on onnistunut pääsemään vaaralliselle kriisialueelle, hän tekee raportin, joka käännetään viroksi. ERR:n studiossa Tallinnassa uutisankkuri lukee käännöksen päälle niin vakuuttavasti, että katsoja luulee ERR:n oman miehen olleen etulinjassa, vaikka todellisuudessa virolainen toimittaja istui silloin kahvilla Tallinnan vanhassa kaupungissa.

5. Tekoäly kääntää, ihminen hengittää

Koska uutisia pitää tehdä myös venäjänkieliselle väestölle (ETV+ ja rus.err.ee) sekä englanniksi, ERR käyttää erittäin tehokkaasti hyväkseen Viron kehittynyttä digitaalisuutta ja automaattista kielenkääntämistä. Kun virolainen toimittaja kirjoittaa jutun, tekoäly ja robotti kääntävät sen salamannopeasti kolmelle kielelle. Ylellä tähän prosessiin tarvittaisiin todennäköisesti kolme eri aluetoimitusta, monikulttuurisuuskoordinaattori ja kielentarkastaja – Virossa riittää, että järjestelmävastaava muistaa painaa "Käännä kaikki" -nappia ennen kuin lähtee kotiin.

---

Lopputulos:
ERR todistaa päivittäin sen, että maailmanluokan ulkomaanuutisia voi tehdä kahden ihmisen budjetilla, jos näillä kahdella ihmisellä on tarpeeksi kahvia, rajaton puhelinliittymä ja kyky olla nukkumatta vaalien aikana.